tiistai 29. elokuuta 2017

Päivystyksessä 28.8.

Moikka!
Eilinen ei mennyt ihan niinkuin olisin toivonut..
Minulla on ollut eriasteisia vatsakramppeja viime ke/to asti. Alussa ne olivat vain pieniä ja harvoin. Sunnuntaina se sitten alkoi ja todella kovana. Itkin ja kouristelin kippurassa kauheiden kramppien kourissa. Yksi kramppi kesti aina 1-5min ja sitten saattoi jo parin minuutin päästä tulla seuraava. Yölläkin heräilin kramppeihin.
Maanantain aamuna mietin, että pääsenköhän töihin. En meinannut päästä lenkittämään koiria ja kävellessä tuli kramppeja. No päätin mennä töihin ja sovimme töissä, että voin lähteä kesken päivän kotiin.
Kärvistelin kuitenkin kramppien kanssa töissä ja töiden jälkeen ajoin porukoille. Siellä krampit lisääntyivät ja soitimme päivystykseen.
Noin tuntia myöhemmin olin päivystyksessä, makaamassa sairaala sängyssä. En pystynyt oikein istumaan enkä seisomaan/kävelemään. Olin myös umpijäässä.
Minua tutkittiin ja tutkittiin. Kuitenkaan kukaan ei oikein tiennyt syytä kramppeihini ja lämpöilyyni tai edes että liittyvätkö ne toisiinsa.
Puoli kymmeneltä illalla pääsin lähtemään. Jatkohoito ohjeina sain kolme päivää sairaslomaa ja tarvittaessa tultava uudelleen sairaalalle, niin voivat antaa lääkettä suoraan suoneen..

Nyt tiistaina, ensimmäisenä sairaslomapäivänä, olen edelleen saanut kramppeja..saa nähdä miten ensi yö menee ja alkavatko nämä vähentyä..

Toivotaan parasta ja pelätään pahinta🙄

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Miksi?

Miksi juuri minä? Miksi en voi jo parantua? Miksi se ei päästä minua otteestaan? Miksi?

Olen monesti jo päässyt pinnalle, tai ainakin siltä se on tuntunut. Kuitenkin se pinnalla olo kestää vain hetken, kunnes tajuan taas olevani pohjalla.

Huomaan sen siitä, kun kotiin tullessa menen sänkyyn, laitan kuulokkeet päähän ja soittolistassa on vain biisejä pahasta olosta. Kyyneleet pyrkivät silmiini ja lopulta punaisista silmistäni valuu kyynel vanat tyynylle. Yritän kaikin tavoin näyttää että kaikki on hyvin, mutta onnistuuko se? Ei. Ei aina. Ei jokaisen ihmisen lähellä.

Monet näkee miusta millon en enää voi hyvin, vaikka yrittäisinkin muuta sanoa ja näyttää. Mutta onko se hyvä asia? Onko siitä enemmän haittaa vai hyötyä? En ole varma. En halua että minua säälitään. En vain jaksa semmoista.

Luovuttaminen voisi olla ratkaisu. Ote lipsuisi vähitellen. Olisin koko ajan lähempänä loppua. Viimein olisi vain minä, sänky ja pimeä huone. En tunne mitään. En näe mitään. Ympärilläni kaikki vain on mustaa ja silloin tiedän pääseväni pois pahasta maailmasta. Otan käteeni pullon viinaa ja toinen käteni etsii pilleri purkkia, jonka olen säilönyt patjan alle tätä varten. Tiedän olevani seuraavana aamuna poissa. Kokonaan poissa. Mutta olisiko se oikein läheisilleni? Rakkalleeni? Ei. En pystyisi siihen, koska rakastan heitä liikaa. Ehkä he ovatkin juuri se syy, minkä takia jaksan pysyä täällä. He ovat rinnallani, vaikka en aina jaksa puhua, vastata viesteihin tai nähdä ketään. He ymmärtävät ja antavat aikaa, eivätkä lähde pois luotani❤.

tiistai 1. elokuuta 2017

Julkinen vai ei?

Hmm.. Miulla on ollu nyt viime aikoina mielessä et uskaltaisinkoha julkasta tän blogin ihan kunnolla..? Riittäiskö miun rohkeus siihen? Entä mitä kaikki miettis ku tietäsivät totuuden?

En ole varma. Halu ois kova, mutta osittain pelkään kaikkien reagtioo. Toki yllättävän moni tietää tästä nykyään ja miun ongelmista. Silti oon epävarma.

No ehkä pohin tätä vielä jonkun aikaa ja sit uskallan kertoo tästä julkisesti. Ehkä.