Miksi?

Miksi juuri minä? Miksi en voi jo parantua? Miksi se ei päästä minua otteestaan? Miksi?

Olen monesti jo päässyt pinnalle, tai ainakin siltä se on tuntunut. Kuitenkin se pinnalla olo kestää vain hetken, kunnes tajuan taas olevani pohjalla.

Huomaan sen siitä, kun kotiin tullessa menen sänkyyn, laitan kuulokkeet päähän ja soittolistassa on vain biisejä pahasta olosta. Kyyneleet pyrkivät silmiini ja lopulta punaisista silmistäni valuu kyynel vanat tyynylle. Yritän kaikin tavoin näyttää että kaikki on hyvin, mutta onnistuuko se? Ei. Ei aina. Ei jokaisen ihmisen lähellä.

Monet näkee miusta millon en enää voi hyvin, vaikka yrittäisinkin muuta sanoa ja näyttää. Mutta onko se hyvä asia? Onko siitä enemmän haittaa vai hyötyä? En ole varma. En halua että minua säälitään. En vain jaksa semmoista.

Luovuttaminen voisi olla ratkaisu. Ote lipsuisi vähitellen. Olisin koko ajan lähempänä loppua. Viimein olisi vain minä, sänky ja pimeä huone. En tunne mitään. En näe mitään. Ympärilläni kaikki vain on mustaa ja silloin tiedän pääseväni pois pahasta maailmasta. Otan käteeni pullon viinaa ja toinen käteni etsii pilleri purkkia, jonka olen säilönyt patjan alle tätä varten. Tiedän olevani seuraavana aamuna poissa. Kokonaan poissa. Mutta olisiko se oikein läheisilleni? Rakkalleeni? Ei. En pystyisi siihen, koska rakastan heitä liikaa. Ehkä he ovatkin juuri se syy, minkä takia jaksan pysyä täällä. He ovat rinnallani, vaikka en aina jaksa puhua, vastata viesteihin tai nähdä ketään. He ymmärtävät ja antavat aikaa, eivätkä lähde pois luotani❤.