En tiedä.. mitä järkee enää missään jumalauta on.. ei. En tiedä haluanko kuolla. Mutta vittu miks joudun kestämään tätä paskaa? Miks vittu just minä? Miks just sillo ku tuntu viimein et alan päästä ylös päin niin matto vedetään jalkojen alta?
Tajusin tänään äitiä halatessa, että olen taas alkanut peittää tunteeni ja oloni. Hymy minkä näette minussa, ei ole aitoa. Ainut täysin aito hymy tulee välillä Tommin aikana. Se ihminen saa miut tuntemaan että oon turvassa ja onnellinen viimein, vaikka välillä myös sen takii kyyneleitä vieritän. En tiiä missä oisin ja mitä oisin vai olisinko edes täällä jos hän ei ois tässä.
Tuntuu päivisin, että todella pystyn tähän. Pystyn elämään tämän päivän. Mutta illan tullen, romahdan. Illat on kauheimpia.. kun ei nukuta, on pimeää ja aikaa miettiä niin kerkii kelaa kaikkee. Kerkiin miettii syitä elämälle ja syitä kuolemalle. Sille miksi olen täällä, edelleen.
Mutta en halua aiheuttaa sitä tuskaa läheisilleni minkä tuottaisin jos kuolisin.. Pakko yrittää jaksaa edes heidän takiaan. Päivä kerrallaan. Yö kerrallaan. Miettien heräänkö huomen aamuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti